Endokrinologia 1950-luvulla

Bror-Axel Lamberg

Suomen lääketieteen edustajien perinteinen tietolähde oli Manner-Europpa, etenkin Saksa ja Itävalta aina 1930-luvulle saakka. Vielä 1930-luvun viimeisinä vuosina hakeuduttiin Saksaan opiskelemaan. Mutta tällöin oli tieteiden painopiste jo siirtynyt  länteen Yhdysvaltoihin. Siellä tutkimus oli kiihtynyt ja 1940-luvulla tehtiin monta tärkeää keksintöä hormonien tunnistamiseksi ja eristämiseksi. Niinpä 1940-luvun loppu ja 1950-luku olivat myös Suomen lääketieteessä aivan erikoinen ja hyvin dynaaminen kausi. Uutta tietoa haettiin Ruotsista, jossa sodan aikanakin oli voitu tehdä tieteellistä työtä, mutta ennen muuta Yhdysvalloista. Lännestä tulvi uutta tietoa, tuli uusia laitteita, uusia tutkimus- ja määritysmenetelmiä joita sovellettiin täällä käytettäviksi yksittäisten innostuneiden tutkijoiden toimesta, joilta voitiin tarvittaessa saada apua sairauksien diagnostiikkaa varten.

Kehityksestä saa jonkinlaisen käsityksen tarkastamalla lisämunuaisten kuorikerroksen ja kilpirauhasen toiminnan tutkimiseen käytettäviä menetelmiä.

Lisämunuaisten vajaatoiminnan diagnostiikassa oli 50-luvun alkuvuosina hyponatremia ja hyperkalemia tärkeitä indikattoreita, niinkuin ovat edelleenkin. Lisäksi käytettiin eräitä rasitustestejä. Insuliinirasituskokeessa  seurattiin verensokerin muutokset insuliiniruiskeen jälkeen. Terveillä henkilöillä glukoosipitoisuus nousee parissa tunnissa alkuperäiselle tasolle alkuvaiheen laskun jälkeen, mutta ei vajaatoimintapotilailla; kyseessä  on kortisolin erityksen puutos. ACTH oli eristetty 1943 ja vuonna 1950 lisämunuaishormonitutkija G.W. Thorn otti käyttöön ACTH-stimulaatiotestin. Tässä kokeessa seurattiin veressä kiertävien eosinofiilisten solujen määrää. Terveillä lukumäärä laskee kortisolin vaikutuksesta huomattavasti mutta potilailla selvästi vähemmän. ACTH oli pian saatavissa myös Suomessa. Molempia.testejä pidettiin luotettavina . Thorn ehdotti myös että määritettäisiin glukosteroidit virtsasta ja verestä, mutta vasta 1958 tämä voitiin toteuttaa Suomessa. Keplerin vesirasitustestissa seurattiin suun kautta annetun vesiannoksen erittymiinen virtsaan, kortisolin puutteessa se hidastuu.

Hypofyysin vajaatoiminnan diagnoosissa arvioitiin mainittujen toimenpiteiden lisäki tyreoidean funktio ja  määritettiin virtsan estrogeenit  ja gonadotropiinit. Gonadotropiinien määritys tehtiin biologisesti hiirillä ja tulos ilmoitettiin hiriyksikköinä. Nämä olivat  ainoat hypofyyshormonit, jotka pystyttiin edes jollakin lailla määrittämään 1950-luvulla. Tosin oli 1940-luvulla Cho Hao Li oli eristänyt LH:n ja FSH:n sekä ACTH:n ja myös kasvuhormonin, mutta niiden määritys kehitettiin vasta myöhemmin.

On mielenkiintoista verrata tätä tilannetta vuoden 2006:en mahdollisuuksiin, jolloin Camilla Schalin-Jäntti ja Timo Sane pystyivät kahden vastaavanlaisen potilaan diagnoosiin määrittämään kaikki tarvittavat hypofyysin hormonit (Duodecim 2006 :122 (13):1633-1636).

Addison taudin hoidossa oli käytetty jo 1930-luvusta alkaen desoksikortikosteronia  yhdessä NaCL:n kanssa. Kortisoniasetaatti syntetisoitiin 1945 ja  1949 sitä voitiin valmistaa teollisessa mittakaavassa, jolloin Thorn heti 1949 rupesi hoitamaan näitä potilaita tällä uudella valmisteella. Sitä oli saatavissaa myös Suomessa aivan 1950-luvun alkuvuosina. Luonnollinen kortisoli, hydrokortisoni, syntetisoitiin 1950 ja tuli yleiseen käyttöön muutama vuosi myöhemmin, myös Suomessa.

Hypofyysin vajaatoiminnan hoitoon oli edellämainittujen hormonien lisäksi käytettävissä estrogeenia ja progesteronia sekä aluksi tyreoideavalmisteita, hieman myöhemmin tyroksiinia.

Cushingin tautiin liittyvän lisämuniasten hyperplasian diagnostiikassa oli käytettävissa 1950-luvun alussa virtsan androgeeneja sisältävien 17-ketosteroidien ja vasta myöhemmin plasman ja virtsan glukokortikoidien määritys, sekä Thornin ACTH-testi. ACTH- suppressiokoe kortisonilla tuli Yhdysvalloissa käyttöön vuosina 1951-1952 mutta tähän tarkoitukseen paremmin soveltuvia kortisolianalogeja tuli meille vasta vuosikymmenennen lopulla. Cushingin tauti hoidettiin sekä molemminpuolisella adrenalektomialla että hypofysektomialla.

Kilpirauhasen toiminnan tutkiminen perustui 1950-luvun alussa vielä jo vanhastaan tuttuun perusaineenvaihdunnan (PAV) mittaamiseen sekä seerumin kolesterolin määritykseen, siihen aikaan puhuttiin kolesteriinistä. Vuosina 1946 ja 1949 julkaistiin Suomessa kaksi veren jodia koskevaa tutkimusta, mutta ne eivät johtaneet diagnostiseen käyttöön. Yhdysvalloissa Barker julkaisi 1951 seerumin proteiiniin sidotun jodin määritysmetelmän – Protein-Bound  Iodine (PBI) eli Seerumin Proteiiniin-sidottu Jodi (SPJ). Tämän pohjalta  kehitettiin 1953 Suomessa PBI:n määritysmenetelmä ja se tulikin olemaan tärkein laboratoriokoe vielä 1960-luvulla. Menetelmää parannettin ja sen pohjalta arvioitiin myöhemmin 1950-luvulla jopa vapaan tyroksiinin pitoisuutta. Tyroksiinin ja trijodityroninin määritys tuli kuvaan vasta 1960-luvulla. Vuosikymmenen lopulla käytössä myös radioaktiivinen PBI.

Veren TSH:ia ei pystytty määrittämään verestä. Suomessa kehitettiin 1952-1955 peräti kolme siihen tarkoitukseen tähtäävää menetelmää koe-eläiminä marsuja ja vastasyntyneitä kananpoikasia, mutta nekään eivät  olleet riittävän herkkiä. Vuonna 1956 Adams ja Purves julkaisi menetelmän, jossa mitattiin hiirien kilpirauhasesta erittyvän radioaktivisen jodin pitoisuutta verestä. Tämä osoittautui riittävän herkäksi ja samalla he keksivät LATS:n,”Long-Acting Thyroid Stimulator”, ensimmäisen kilpirauhasta stimuloivan autovasta-aineen. Menetelmä otettiin käyttöön myös meilläkin 1960-luvulla.

Radioaktiivinen jodi tuli käyttöön vuosina 1953-54. Tällöin mitattiin 2 vrk aikana virtsaan erittynyt osa suun kautta annetusta 131-jodiannoksesta. Kertymää yritettiin mitata mutta alussa siihen liittyi eräitä käytännön hankaluuksia. Tehtiin myös n.k kilpiruhasen ”kartoituksia” varsin alkeellisella menetelmällä: kaulalle levitettiin muovikalvo johon oli piirretty 18 mm kokoiset ruudut, joihn kirjoitettiin sillä alueella rekisteröidyt säteet.

Hypotyreoosin hoitoon oli jo pitkään ollut tarjolla eläintyreoideasta tehtyjä valmisteita.Vaikka  tyroksiini oli keksitty 1915 ja syntetisoitu 1920-luvulla sen tärkeintä laevo-muotoa pystyttin teollisesti kannattavassa mittakaavassa valmistaa vasta 1949, jonka jälkeen se oli yleisesti käytettävissä jo 1950-luvun alussa. Jo tällöin alkoi keskustelu tyroksiinin eduista ja haitoista tyreoideavalmisteihin nähden, jota käydään edelleenkin. Tyreotoksikoosi hoidettiin tyreoidektomialla 10 vrk kestäneen kaliumjodihoidon päätteeksi vielä 1950-luvun alkuvuosina mutta tyreostaattihoito tuli pian tärkeimmäksi hoidoksi, sekä leikkauksen esihoitona että pitkäaikaseen terapiaan. Käyttökelpoinen propyylitiourasiilin (PTU) syntetisoi Astwood 1940-luvun alussa ja Johannes Wahlberg toi sitä mukaansa Amerikanmatkaltaan 1946. Kesti kuitenkin muutama vuosi ennenkuin tämä hoito oli yleinen ja sen asema hoitosysteemeissämme oli selvitetty. Kohta tämän jälkeen, v 1954, tuli radiojodihoito käyttöön Suomessa. Siihen aikaan n.  90%:lla tyreotksikoosipotilailla oli kyhmystruuma, osa tosin Basedowin tauti endeemisen kyhmystruuman yhteydessä. Voidaankin todeta, että tyrotoksikoosin hoito on periaatteessa on edelleen samanlainen kuin miksi se muotoutui 1950-luvulla. Eksoftalmuksen hoito oli suuri ongelma, pyrittiin eutyreoosin  aikaansamiseksi ja  käytimme n.k. hypofyysin rtg-hoitoa, koska yleinen käsitys oli silloin vielä, että TSH olisi sen pääasiallinen aiheuttaja.

Diabeteksestä sanottakoon, että se oli sisätautilääkärin jokapäiväinen haaste. Sinkkiprotamiinit, eli lente-insuliinit olivat tarjolla.
  
Tämä katsaus on oletettavasti selvittänyt mikä lähtökohta oli 1950-luvun alussa. Kyseinen vuosikymmen oli työläs mutta oli myös perusteita rakentava. Nyt jälkikäteen voi olla iloinen siitä että on saanut olla mukana tässä rakentamisessa. 1950-luvun alustava työ loi pohjan 1960-luvun kehitykselle.

Muutama sana yhdistyksemme varhaishistoriasta.  Yhdistys perustettiin Johannes Wahlbrgin aloitteesta 1947. Wahlberg oli sisätautilääkäri ja tyreoidologi. Hän tutki kilpirauhasen klinikkaa ja anatomista patologiaa ja tähdensi  Suomen toksisen kymystruman erikoisuutta. V.1936 hän otti yleisen jodiprofylaksian aloittamisen keskustelun aiheeksi. Wahlberg suunnistautui myös muuhun endokrinologiaan. Hän oli käynyt Yhdysvalloissa jo 1920-luvulla ja heti toisen maailmansodan jälkeen. Hän perusti 1947 endokrinologisen poliklinikan  IV sisätautiklinikan yhteyteen ja 1950 hänet nimitettiin ylimääräiseksi. professoriksi opetusaiheenaan endokrinologia mutta kuoli jo marraskuussa 1951.

Hänen poikansa professori Peter Wahlberg muistaa että hänen isänsä oli kutsunut yhdistyksen perustamiseen tähtäävän alustavaan kokoukseen seuraavat henkilöt:

Unto Uotila, joka oli Wahlbergille hyvin tuttu. Hän oli tutkinut kilpirauhasen anatomiaa ja patologiaa sekä muita endokriineja. Hän oli patologian, ja myöhemmin oikeuslääketieteen professori. Ollessan tutkijana Yhdysvalloissa 1930-luvun lopulla hän julkaisi 1939 tutkielman, jossa todettiin, että hypotalamuksessa on aine, joka pystyy stimuloimaan avolisäkkeen erittämään tyreotropiinia, kyseesä oli ensihavantoTRH:sta.

Erkki Jäämeri, gynekologi joka nimitettin gynekologisen endokrinologian dosentiksi 1948 ja toimi sellaisena vuoteen 1958. Hän oli yhdistyksen ensimmäinen sihteeri,

Sykkö Pesonen, eläintieteen apul.prof. (lääket. tiedek.) ja steroiditutkija,

Lauri Kalaja, tällöin Turun yliopiston sisätautiopin professori, ja Marsalkka Mannerheimin henkilääkäri,  myöh. Hels. Diakonissalaitoksen ylilääkäri,

Olavi Kinnunen gynekologi ja lääketieteen kemian tutkija, sekä

Osmo Helve laboratoriolääkäri
    
Aloite endokrinologiyhdistyksen perustamiseksi oli ilmeisesti pohjoismainen hanke. Pojoismaiden endokrinologista kiinostuneiden kliinikkojen kesken oli kiinteät yhteydet. Ruotsissa perustettiin vastaava yhdistys 1945 ja samoihin aikoihin myös muissa Pohjoismaissa. Alunperin tuli ilmeisesti esille ajatus perustaa yhteinen aikakuslehi ja siten päätettiin 1947 perustaa Acta Endocrinologica Scandinavica-nimisen lehden, muiden pohjoismaisten Acta-lehtien mukaan. Yhdistysten ensimmänen kongressi, FörstaNordiska Endokrinologkongressen, pidettiin Tuhkolmassa 1947.

Toinen kongressit järjestettiin Helsingissä 1952. Monella oli tiettyä mielenkiintoa hormoneihin ja tässä kongressissa esitettiin 23 suomalaista tutkimusta. Tämän kongressin jälkeen kutsuttiin yhteisön jäseniski  Alankomaiden ja Sveitsin vastaavat yhdistykset, jolloin ”scandinavica” putoi pois ja lehden nimeksi tuli pelkkä Acta Encoriniolocica. Seuraava kongressi joka pidettiin Kööpenhaminassa 1954 oli nimeltään I Acta Endcorinolocica Congress. Siihen osallistui 7 suomalaista jäsentä ja kaksi heistä pitivät 3 esitelmää. Aca Endocrinolgica-kongresit olivat ainoat yleiset kongressit Euroopassa tällä alalla, viimeinen järjestyksessä XV pidettiin Helsingssä 1985, jonka jälkeen syntyi uusi yhteisö, Eurooppalainen federaatio, ja tuli uusi lehti Actan jälkeen.

Vanhan polven n.s. ”varsinaisista” kliinisistä endokrinologeista voidaan mainita muutama sana. He olivat kaikki syntyneet 1910 tienoilla. Carl August Hernberg, Marian sairaalan sisätautiosaston ja myöhemmin sairalan ylilääkäri, oli 1947 Zûrichissä prof. Ühlingerin laitoksessa hakemassa uutta tietoa luuston patologiasta ja 1951-1952 Bostonissa (Harvard Univeristy, Mass. Gen. Hosp.) Fuller Albrightin kuuluisassa endokrinologisessa Metabolic Wardissa. Albright tutki endokronologian ohella erityisesti  luuston ja kalsiumin fysiologiaa.  Herman Hortling oli Helsingin Diakonislaitoksen III sisätautiosaston ylilääkäri. Hän oli 1949-1950  C.N.H. Longin hormonilaboratoriossa  Yale Universityssa  New Havenissa. Hän toimi yhdistyksen puheenjohtajana 1962-1967. Edellämainittu gynekologin Erkki Jäämeren kansainväliset yhteydet suunnisautuivat erityisesti Ranskaan, jossa hän oli 1945 –1946 sekä 1948. Hänestä tuli sittemmin Kätilöopiston ylilääkäri. Hän oli yhdistyksen puheenjohtaja 1955-1956. Toinen gynekologi, Carl Johan Johansson, tutki spermaa ja perusti Suomeen andrologian. Hän oli hyvin kansainvälinen, matkusteli paljon ja haki oppia mm. Ruotsista, eri puolilta Eurooppaa ja Yhdysvalloista.

Seuraava  sukupolvi, joka syntyi 1920-luvun alussa, aloitti erikoistuminensa 1950-luvun alussa, Haettiin oppia Yhdysvalloista ja osaski myös Ruotsista. Teoreetikkoja olivat Aimo Pekkarinen, sittemmin Turun yliopiston farmakologian professori ja Olavi Eränkö, Helsingin yliopiston anatomian professori ja 1957-1961 yhdistyksen puheenjohtaja. Molemmat omistutuivart tutkimaan katekoliameineja omalla alallaan, farmakologian ja fysiologian sekä histokemian puitteissa. Lääkäriliitto perusti juuri 1950-1960-lukujen taitteessa umpieritystautien kliinisen erikoislääkärin spesaliteetin, 1961 oli Helsingin Lääkäriluettelossa 5 nimeä: C.A. Hernberg, L. Hiisi-Brummer., H.Hortling, Th. Jakobson ja B.-A. Lamberg.  Vasta 1970-luvun lopussa  perustettiin endokrinologian erikoislääkärin specialiteetti.